29.7.2015

PORVOO - HUMLA - HOLKEN - HUMLA - PORVOO

Ryytyneet kuulumiset! Kesän bucketlistissa oli vielä yksi kohta, joka oli suorittamatta - vaeltaminen. Suunniteltiin tämä reissu Linan kanssa jo monta viikkoa sitten ja eilen energiaa puhkuen lähdettiin vihdoin tarpomaan Virvikin vaellusreitti. Sammutettiin puhelimet ennen kuin lähdettiin, mutta päätettiin ottaa ne hätätilanteita varten kuitenkin mukaan. Ekat kilometrit oli vaikeimpia, kun ei ollut tottunut rinkan 15-kilon painoon tai päässyt kunnolla vauhtiin. Kuljettiin reilut 5km Humlaan ja päätettiin syödä siinä vaiheessa ennen päivän päätepysäkkiä ja juoda vähän painoa pois repusta, nimittäin vesipullot toivat sen suurimman lastin. Ja taas, entistä virkeämpinä, matka jatkui syvemmälle metsään ja kohti Holkenia!

DSC04937 vaellus Holkenin laavulle ja takaisin 20km

Päästiin Holkenille just iltahämärän aikaan, sinnekin käveli viitisen kilometriä. Laitettiin teltta heti pystyyn siihen laavun läheisyyteen ja sytytettiin nuotio, koska ilta oli tosi viileä. Fleecekerrastot päälle, makuupussin sisään ja nukkumaan... or not! Maaperä oli aivan järkyttävän kovaa eikä mitkään jumppamatot siinä meidän alla hirveesti tilannetta parantanut. Tyynykään ei mahtunut rinkkaan mukaan ja omat hikiset vaatteet pään alla tuntui ihan kiviltä. Ei auta itku markkinoilla, eiks niin? Tapoin parit ötökät, suljin silmät ja kyllähän se uni sieltä tuli, vaikka heräsinkin tunnin välein joko kosteuteen, kylmyyteen, kuumuuteen, tilanpuutteeseen, jomotukseen tai yksinkertaisesti vain asennon vaihtamiseen... tai Linan kuorsaamiseen :-D

vaellus Holkenin laavulle ja takaisin 20km1
DSC04965

Tän päivän 10km vaellus takaisinpäin oli vähän tukalampaa huonoilla yöunilla ja pysähdyttiinkin pari kertaa matkan aikana. Aurinko porotti myös ihan täysillä. Mainittakoon myös, että eksyttiin reitiltä ja päädyttiin loppujen lopuksi isolle valtatielle (ja jätskille)...  Kotiovella riemu repesi ja laantui ihan yhtä nopeasti, kun tajusin, ettei mulla ole kotiavaimia mukana. Istuttiin oven eteen portaillle nälkäisinä, janoisina, uupuneina ja kamalassa vessahädässä, että kyllä siinä itkua piti pidätellä, kun ei saatu ketään avaimellista ihmistä kiinni. Onneksi sit puolen tunnin jälkeen tajuan, että hei, meillähän on vara-avain! :-D Kymmenen pistettä ja papukaijamerkki mulle, mutta hei, kenellä aivot toimii enää tossa vaiheessa päivää? Hyvä etten kerennyt repiä ovea väkisin auki.

DSC04971
DSC04976

Jollekin tommonen reissu on naurettavan helppo ja kevyt, että oikeen hymyilyttää katsoa meidän menoamme. Sitä ei voi kukaan kuitenkaan kiistää, että mulla on kantapäät rakoilla, jalat kipeänä rasituksesta ja hiertymiä ja mustelmia siellä täällä ja voin vieläpä sanoa, että mulla oli hauskaa! Se on mulle iso juttu lähteä telttailemaan jonnekin muuallekin kuin takapihalle. En nyt sano, että olisin kasvanut mitenkään maagisesti tossa yhden vuorokauden aikana ihmisenä, mutta opin ainakin jotain.

a) Sosiaalisessa mediassa ei tapahdu vuorokauden aikana yhtään mitään ja oli silmiä avaavaa huomata se. En missannut yhtään mitään koko reissun aikana, mitään mullistavaa sieltä ei löytynyt, kun avasin taas puhelimen. Miksi mä sitten olen koko ajan kännykässä kiinni? Mulla on ikävä niitä aikoja, kun läheteltiin viestejä ja soiteltiin ainoastaan silloin, kun oli oikeesti jotain asiaa.

b) Ymmärsin, kuinka tärkeää musiikki on mulle. En ole edes ajatellut sitä sen kummemmin. Kuuntelen musiikkia lähes koko ajan ja nyt kuulin vuorokauden aikana vain lintujen laulua ja hiljaisuutta. Onhan sekin ihanaa, tottakai, mutta eniten odotin kotiinpääsyssä sitä, että saan kuunnella taas omia Spotify-listoja. Ja niin mä oon kuunnellutkin. Se on se asia, mistä mä en luovu, vaikka mikä olisi.

c) Ei tää vaeltaminen loppujen lopuksi oo kuitenkaan ehkä se mun juttu. Nautin luonnosta, seesteisyydestä ja urheilusta, mutta mulle riittää toi 20 kilometrin vaeltaminen silloin tällöin. Tarpeen tullen muutun vedenkestäväksi eräjormaksi, mutta yleensä oon tosi mukavuudenhaluinen, enkä välttämättä olisi jaksanut olla hymyssä suin toista yötä kivikovassa teltassa. Tai no ken tietää, mä oon semmoinen tuuliviiri, että ehkä se vaellusinto potkaisee mua vasta huomenna, kun oon saanut vähän etäisyyttä.

DSC04954

Jeah. Oon kokemusta rikkaampi ja mä tarkoitan sitä. Mulla oli maailman parasta vaellusseuraa ja toi reissu ajoi ihan terapian aseman. Tutustuin kauniiseen ympäristöön ja hengitin raikasta ilmaa. Tuli ajateltua asioita ja myös puhuttua niistä ääneen. Kiitos Lina tästäkin seikkailusta, mitäs me ensi kerralla, hehee? - Sissi

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti